olisinpa aina siinä kevyessä tilassa joka kantaa hetkestä toiseen, paineetta ja huoletta. kun muistelen taaksepäin tietynlaisia hohtavasti värittyneitä muistoja, kuulen musiikkia tapahtumasarjojen taustalla.
aikako se muistot kultaa? niissä hetkissä yleensä en edes kauheasti tunne olemistani, vaikka olen täysin olemuksessani.
oppisinpa ilmentämään jatkuvasti puhdasta jumalan valoa ja rakkautta. en meinaa kestää sitä satunnaista vihaa ja epävarmuutta mikä välillä tulee minusta esiin. olenko mä sellaista? mistä se turhautuneisuus tulee?
miksen uskalla antaa luovuuteni jaktuvasti virrata? miksi aina hukun loppumattomiin analyyseihin millä pyrin selittämään jokaisen ajatukseni nyanssin päätymättä sitten itse minkään asian alkulähteille oivaltaen jotakin?
(tai kyllähän mä yleensä jotain oivallan)
ja tää on taas sarjassa niitä tekstejä, joiden jälkeen voin taputtaa itseäni taas päähän ja tokaista "annat mennä vaan niin kaikki menee kyllä" ------ PÄÄSTÄ IRTI, anna mennä, anna palaa, anna sen virrata läpi, antaudu, luovu.
ok ok luovun. (ahneus on niin suuri ja heti haluan jotain tilalle, "ok ok jumala, saanko sitten täyden rakkauden syvimmän olemuksen jatkuvan ja iäti kestävän kokemuksen olemukseeni jos luovun itsestäni ja kaikesta?"???? eikö mun pitäisi luopua siitä jumalan armostakin? rakkaudesta ja kaikesta? mitä se luopuminen on ja mihin asti sen tulee antaa mennä?
OON AIVAN LIIAN TOSIKKO, haluaisin oppia ottamaan asiat rennommin, antaen niiden vaan virrata läpi (no entä jos mun koski nyt vain on tällainen vähän piikkikalaisempi ja okaisempi? kyllähän näidenkin tuntojen pitää vaan antaa virrata läpi!=????!?)
YLTÄKYLLÄISYYS JA ÄLLÖTTÄVÄ ONNELLISUUS
hyi saatana miten haluankaan revetä riemusta ja rakkaudesta! rakastaa saatanaakin ja kaikkia sen ihania pikkudemoneita! kaikkia hampurilaisen mussuttajia ja läskileiriläisiä, ydinpommittajia ja broilerinkasvattajia! HALUAN RAKASTAA KAIKEN hiljaiseksi, rusentaa ahdistavat olennot pieniksi rusinoiksi valtavalla kirkuvalla rakkaudellani, ja sen jälkeen täyttää ne kuin ilmapallot ja puhaltaa jumalan syliin.
OHHHH ja haluan rakastaa herkästi uupuvaa painavaa kehoani, haluan rakastaa sitä niin että joka askeleesta tulee kevyt ja onnellinen, vaikka hampaat irveessä kipua tuntisinkin. voi tähtitaivaat ja enkelten herrat, tulkaa ja auttakaa minua toteuttamaan toiveeni! lupaan antaa korkeimman valon palvelukseen kaiken olemuksestani, sydämeni, rakkauteni, kaikkeni!
(haluun vaan tarkkoja ohjeita siitä mitä pitää tehdä, ja olis kans kiva jos opettaisitte sen tyytyväisyyden tuntemisen kokoaikaisena.)
huhhuh ja itsekriitikot, ne haluan rakastaa hiljaisiksi hymyileviksi olennoiksi jotka nyökytellen seuraavat askeleitani.
kaikki ne kauniit kuvat ja tekstit jotka kariutuvat mielen kivikkoihin ennen ulospääsyään, voi sitä hylkyjen määrää minussa! jos en kritisoisi itseäni, olis mulla suunnattomasti aikaa toteuttaa asioita!
(luulen että kaikki hajoaa jos mulla on esim. vääränlainen korvakoru)(((en uskalla maalata kun pelkään että mua sitten osoitellaan ja nauretaan) (en kehtaa kirjoittaa kun kammoan tekstejeni lukemista ja muuta sellaista solmuunvievää tuntemusta).
ihana itsekriitikko. oppisinpa nauramaan sille, olemaan sen kaveri, selittämään sille että "hei kaikki on ihan hyvin, luota vaan saaraan, kyllä se oikeasti osaa, säkin olet osa sitä, kai sä nyt haluat herraasi luottaa".
se luovan voiman määrä mikä vaan odottelee irtipäästämistä! (kuvittelen kuivahtavani, kuihtuvani ja loppuun korventuvani, jos avaan luukut ja annan virrata, toisinaan ajattelen jopa että kuolen välittömästi luotuani jotain OIKEAA ja siksi välttelen jatkuvasti toimeen tarttumista.)
no, pelkään että menee jutut hukkaan, jos joka asialle ei ole hurraavaa yleisöä, olen pilalla. (vaikka ainahan mä yleisöä saan, missä liikunkin, mitä teenkin.)
ITSELUOTTAMUS JA ÄLYTÖN KUKKOVOIMA.
nyt mennään!
pyydän apua enkelit, oi auttakaa minua avautumaan tekemiselle, pääsemään läpi tästä ohuesta reiästä minkä läpi maailmaa katselen omasta kuplastani.
OLEN VALMIS MENNÄÄN JO
(ja muistaa aina että huutaminen on hyvästä)
lauantai, 6. elokuuta 2011
HALUANPA AVAUTUA
ah haaveeni ja unelmani,
muotoutukaa nähtäviksi
käsin kosketeltaviksi
korvin kuultaviksi, kirjoitetuiksi, maalatuiksi.
olemuksessa tungos, säilöttyjen ajatusten aiheuttama,
jostain syystä pelkään kuolevani jos luon.
massiivinen mukavuudenhaluni, jää taakse - jää jo!
muotoutukaa nähtäviksi
käsin kosketeltaviksi
korvin kuultaviksi, kirjoitetuiksi, maalatuiksi.
olemuksessa tungos, säilöttyjen ajatusten aiheuttama,
jostain syystä pelkään kuolevani jos luon.
massiivinen mukavuudenhaluni, jää taakse - jää jo!
lauantai, 23. heinäkuuta 2011
Unelmat ja haaveet, kaikuu päässä valtavina ja aiheuttaa hienoista melankoliaa olemukseen.
Ootan syksyä niin fiiliksissä, kesän jälkeen se kun yöt alkaa taas antaa pimeyttä, tuntuu niin mahtavalta. Tähdetkin näkyy.
Pimeys on tärkeää, se pistää käpyrauhasen tuottamaan melatoniinia mikä on kolmannelle silmälle välttämätöntä.
Aurinko aurinko aurinko saa mut kokemaan hektisyyttä ja sellasta "nyt on pakko ehtiä kaikki" fiilistä. Nyt iltojen pimetessä, ja saadessani nauttia rauhaisista öistä, voin paljon helpommin alkaa taas keskittyä ottamaan asiat rauhallisemmin.
Haluaisin kirjoittaa listan kaikesta siitä mitä oikeasti haluan tehdä. Kullanarvoista aikaa kuluu, kuluu vaan kun mietin mietin vaan että millonkohan aloitan, ja työnnän ajatuksia pois.
Ei mua oikeastaan kiinnosta juurikaan mikään muu ku kauneus, ja sen kaikki mahdolliset ilmenemismuodot, sen älykkyys. Miksi ihmeessä tuhlaisin aikaani mihinkään muuhun?
Kaikista täysimmin pystyy kauneutta kokemaan juurikin sen rauhoittumisen kautta, keskittymisen ja läsnäolon. Hiljaisuus on kauneutta.
Kaikki ne maalaukset mitä mä sisälläni vielä maalaamattomina kannan, henkii sellaista hiljaisuuden rauhaa etten ole kyennyt niitä toistaiseksi vielä tuottamaan omasta levottomuudestani johtuen. Alan jo olla ääriäni myöten kuvia, ja kohta on pakko puhkaista edes pikkuruinen aukko olo-kuplaan mistä sitä kuvamateriaalia vois alkaa tihkua ulos.
Kaikenmaailman ajattelu järkeily yms, turhuus saa liukua pois kun paremmat aktiviteetit täyttää tilan.
Pitää opiskella sitä valon maadoitusta jotta mielenkuvat ei jää vain ideatasolle.
............
Yksinkertaisuus, kauneus. Huomenna vois vaikka siivota.
Ootan syksyä niin fiiliksissä, kesän jälkeen se kun yöt alkaa taas antaa pimeyttä, tuntuu niin mahtavalta. Tähdetkin näkyy.
Pimeys on tärkeää, se pistää käpyrauhasen tuottamaan melatoniinia mikä on kolmannelle silmälle välttämätöntä.
Aurinko aurinko aurinko saa mut kokemaan hektisyyttä ja sellasta "nyt on pakko ehtiä kaikki" fiilistä. Nyt iltojen pimetessä, ja saadessani nauttia rauhaisista öistä, voin paljon helpommin alkaa taas keskittyä ottamaan asiat rauhallisemmin.
Haluaisin kirjoittaa listan kaikesta siitä mitä oikeasti haluan tehdä. Kullanarvoista aikaa kuluu, kuluu vaan kun mietin mietin vaan että millonkohan aloitan, ja työnnän ajatuksia pois.
Ei mua oikeastaan kiinnosta juurikaan mikään muu ku kauneus, ja sen kaikki mahdolliset ilmenemismuodot, sen älykkyys. Miksi ihmeessä tuhlaisin aikaani mihinkään muuhun?
Kaikista täysimmin pystyy kauneutta kokemaan juurikin sen rauhoittumisen kautta, keskittymisen ja läsnäolon. Hiljaisuus on kauneutta.
Kaikki ne maalaukset mitä mä sisälläni vielä maalaamattomina kannan, henkii sellaista hiljaisuuden rauhaa etten ole kyennyt niitä toistaiseksi vielä tuottamaan omasta levottomuudestani johtuen. Alan jo olla ääriäni myöten kuvia, ja kohta on pakko puhkaista edes pikkuruinen aukko olo-kuplaan mistä sitä kuvamateriaalia vois alkaa tihkua ulos.
Kaikenmaailman ajattelu järkeily yms, turhuus saa liukua pois kun paremmat aktiviteetit täyttää tilan.
Pitää opiskella sitä valon maadoitusta jotta mielenkuvat ei jää vain ideatasolle.
............
Yksinkertaisuus, kauneus. Huomenna vois vaikka siivota.
perjantai, 22. heinäkuuta 2011
maa alla jalkain ja taivas kattonain
Hohhoijjaa tätä kaiken kohtauspaikkaa jota kehoksi kutsutaan.
Ymmärrän toki, että kaiken kannalta parhaaksi on, että pysyttelisin tiiviisti mielellään kehossani, ja jättäisin kaikenmaailman tasovälimatkailun vain satunnaiseksi mukavuudeksi, MUTTA kun se tekee kipeää! Tekee niin kipeää olla painavassa ruumiissa, tuntea sen toiminnot ja jokainen solun kuolema ja uuden syntymistuska. Oon aivan liian ylitietoinen ruumiini toiminnoista ja haluaisin pitää siihen terveen etäisyyden, ikäänkuin ylhäältä katsellen. Se nyt vaan ei kai sitten ole mahdollista, koska aina huomaan sitten suistuneeni raiteilta kun ihmiset ei vaan enää käsitä mua ja leijun leijun leijun.
Missä keskutaso, missä minun paikka?
Eilen päätin lakata sen hillittömän haluamisen mitä yritin vähän aikaa, eihän se johtanut muualle ku ahdistukseen omasta olosta. Tunnuin repeytyvän joka suuntaan ja tulin riippuvaiseksi kaikenmaailman asioista kuten Ostamisesta ja uuden haalimisesta. Ikään kuin näin ei pärjäisi, näin vaan ollessaan, perustilassaan. Eihän mun tarvitse Haluta mitään saadakseni, ainoastaan ottaa vastaan se mitä luoja suo. Jos haluaminen muuttuu hinkuamiseksi, on taatusti väärillä raiteilla eikä suunnitelmaan kuulu tavoittaa tuota niin kovasti tavoittelemaa asiaa. Asioiden kuuluu tapahtua rennosti, tokihan painetta voi olla, mutta se johtuu vaan liikkuvan energiamäärän suuruudesta.
Noh, kaikkea pitää kokeilla.
Mä pelkään että mun sisäinen ääni onkin joku kiero sekopää, kusettajien aatelia joka vaan tahtoo saattaa mut kärsimään elämässäni niin paljon kuin mahdollista. Jos se on niin, olkoot. (HAHHAHHAHHAHHAHHAH mun sisällä on nin humoristinen teatterikerho)
Toivon että se ei ole niin, ja että egoni on vaan keksinyt taas jännittävämpiä ja jännittävämpiä ajatusleikkejä jottei vaan joutuisi syrjäytetyksi. Poloinen, sais ymmärtää että kohtelisin sitäkin paremmin jos se vähän suopeentuisi.
Nyt just en haluais tietä mitään sääntöjä tai rakenteellisia faktoja, vaan ainoastaan olla suorassa "näin teen nyt" tietoisuudessa. Mullahan on itsessäni kaikkeen tarvittavaan tarvittava kaikki, joten näillä sitten mennään ja näin eteenpäin, yrittämättä ajatella, seuraten impulsseja.
Mietin itteäni kokoajan ihan liikaa, kuitenkaan tarpeeksi syventymättä (pah, kyllähän syvennyn). Otan kaiken liian tosissani.//////
Hellitän ja otan rennommin, annan kaiken virrata lonnollisella voimallaan. Olen auttavien oppaideni suojeluksessa. Kiitos ja Aamen, voi luoja auta mua.......
............
Mut passitettiin duunista tänään himaan kun makasin vaan näyttäen nukkuvalta mustalta ratsastajalta. Nukahdin muiden improtessa ja kuulemma vaikutin siltä että mulla on kaikki todella huonosti.
Ruokatauolla sitten pahimmat itkuni itkettyä sain selitetyksi muille, että minähän voin vallan mainiosti, mutta kun tämä keho tässä päällä vaan on niin vietävän raskas ja kipeä. Valittelin sitä miten mua väsyttää raahata elämä elämän perään tätä ruumissäkkiä mukanani.
Ruumis meni noloksi kun puhuin siitä noin halveksuvaan sävyyn, ei ihme ettei toimi yhteistyössä kun kunnioitan sitä vähän huonosti.......
Toivon että löydän luontaisen rytmin kehoni hellimiseen, ja uutenkin fyysisen elämän helpottamiseen. Haluaisin innostua joistakin asioista niin kovasti ettei mun tarvis tuntea sitä tylsyyttä ja halua paeta korkeuksiin..
Matkalla sitten kotiin sain impulssin nousta hakaniemessä pois, ja painelin kivikauppaan. Löytyi todella tehokkaasti maadoittava mocci marble, utahista sellainen hiekkaan tiivistynyt möykky ja vastapainoksi pieni kirkkaan kirkas himalajan herkimer. Puhuttiin siinä kauppiaan kanssa maadoittumisen haasteista ja tasapainon hakemisesta, ja yhtäkkiä hän tarjosi minulle erittäin kauniin lahjan jonka suurella kiitollisuudella otin vastaan. Sain pienen hoidon kaikkien kehojeni tasapainoittamiseksi. Ihana enkeli! Pyyntö oli tullut korkeampaa, ja tuntui hyvltä kokea se ja osata ottaa vastaan. Kiitos kiitos kiitos!
Kotona sitten torkuttuani ja meditoituani antaumuksella, tein pari shamaanimatkaa vähän sinnepäin, opiskelun alla vielä ne hommat. Äsken luin että mocci marble on hyvä matkustuskivi, oli kiva saada vahvistus omalle huomiolle.
..............
en jaksa lähtee kallioon, siellä saa lyijyä jalkoihin. kaipaisin ihmisseuraa mut ehkä ovesta ulosmeneminen riittää sen tyydyttämiseks.
ja voi mennä jos huvittaa, saa tehdä mitä haluaa!
SAAN TEHDÄ MITÄ HALUAN! eikä oo pakko haluta jos ei haluu, saa vaan tehä, tai olla tai olla menemättä tai mitä vaan! MITÄ VAAN, KAIKKI ON OKEI!
Ymmärrän toki, että kaiken kannalta parhaaksi on, että pysyttelisin tiiviisti mielellään kehossani, ja jättäisin kaikenmaailman tasovälimatkailun vain satunnaiseksi mukavuudeksi, MUTTA kun se tekee kipeää! Tekee niin kipeää olla painavassa ruumiissa, tuntea sen toiminnot ja jokainen solun kuolema ja uuden syntymistuska. Oon aivan liian ylitietoinen ruumiini toiminnoista ja haluaisin pitää siihen terveen etäisyyden, ikäänkuin ylhäältä katsellen. Se nyt vaan ei kai sitten ole mahdollista, koska aina huomaan sitten suistuneeni raiteilta kun ihmiset ei vaan enää käsitä mua ja leijun leijun leijun.
Missä keskutaso, missä minun paikka?
Eilen päätin lakata sen hillittömän haluamisen mitä yritin vähän aikaa, eihän se johtanut muualle ku ahdistukseen omasta olosta. Tunnuin repeytyvän joka suuntaan ja tulin riippuvaiseksi kaikenmaailman asioista kuten Ostamisesta ja uuden haalimisesta. Ikään kuin näin ei pärjäisi, näin vaan ollessaan, perustilassaan. Eihän mun tarvitse Haluta mitään saadakseni, ainoastaan ottaa vastaan se mitä luoja suo. Jos haluaminen muuttuu hinkuamiseksi, on taatusti väärillä raiteilla eikä suunnitelmaan kuulu tavoittaa tuota niin kovasti tavoittelemaa asiaa. Asioiden kuuluu tapahtua rennosti, tokihan painetta voi olla, mutta se johtuu vaan liikkuvan energiamäärän suuruudesta.
Noh, kaikkea pitää kokeilla.
Mä pelkään että mun sisäinen ääni onkin joku kiero sekopää, kusettajien aatelia joka vaan tahtoo saattaa mut kärsimään elämässäni niin paljon kuin mahdollista. Jos se on niin, olkoot. (HAHHAHHAHHAHHAHHAH mun sisällä on nin humoristinen teatterikerho)
Toivon että se ei ole niin, ja että egoni on vaan keksinyt taas jännittävämpiä ja jännittävämpiä ajatusleikkejä jottei vaan joutuisi syrjäytetyksi. Poloinen, sais ymmärtää että kohtelisin sitäkin paremmin jos se vähän suopeentuisi.
Nyt just en haluais tietä mitään sääntöjä tai rakenteellisia faktoja, vaan ainoastaan olla suorassa "näin teen nyt" tietoisuudessa. Mullahan on itsessäni kaikkeen tarvittavaan tarvittava kaikki, joten näillä sitten mennään ja näin eteenpäin, yrittämättä ajatella, seuraten impulsseja.
Mietin itteäni kokoajan ihan liikaa, kuitenkaan tarpeeksi syventymättä (pah, kyllähän syvennyn). Otan kaiken liian tosissani.//////
Hellitän ja otan rennommin, annan kaiken virrata lonnollisella voimallaan. Olen auttavien oppaideni suojeluksessa. Kiitos ja Aamen, voi luoja auta mua.......
............
Mut passitettiin duunista tänään himaan kun makasin vaan näyttäen nukkuvalta mustalta ratsastajalta. Nukahdin muiden improtessa ja kuulemma vaikutin siltä että mulla on kaikki todella huonosti.
Ruokatauolla sitten pahimmat itkuni itkettyä sain selitetyksi muille, että minähän voin vallan mainiosti, mutta kun tämä keho tässä päällä vaan on niin vietävän raskas ja kipeä. Valittelin sitä miten mua väsyttää raahata elämä elämän perään tätä ruumissäkkiä mukanani.
Ruumis meni noloksi kun puhuin siitä noin halveksuvaan sävyyn, ei ihme ettei toimi yhteistyössä kun kunnioitan sitä vähän huonosti.......
Toivon että löydän luontaisen rytmin kehoni hellimiseen, ja uutenkin fyysisen elämän helpottamiseen. Haluaisin innostua joistakin asioista niin kovasti ettei mun tarvis tuntea sitä tylsyyttä ja halua paeta korkeuksiin..
Matkalla sitten kotiin sain impulssin nousta hakaniemessä pois, ja painelin kivikauppaan. Löytyi todella tehokkaasti maadoittava mocci marble, utahista sellainen hiekkaan tiivistynyt möykky ja vastapainoksi pieni kirkkaan kirkas himalajan herkimer. Puhuttiin siinä kauppiaan kanssa maadoittumisen haasteista ja tasapainon hakemisesta, ja yhtäkkiä hän tarjosi minulle erittäin kauniin lahjan jonka suurella kiitollisuudella otin vastaan. Sain pienen hoidon kaikkien kehojeni tasapainoittamiseksi. Ihana enkeli! Pyyntö oli tullut korkeampaa, ja tuntui hyvltä kokea se ja osata ottaa vastaan. Kiitos kiitos kiitos!
Kotona sitten torkuttuani ja meditoituani antaumuksella, tein pari shamaanimatkaa vähän sinnepäin, opiskelun alla vielä ne hommat. Äsken luin että mocci marble on hyvä matkustuskivi, oli kiva saada vahvistus omalle huomiolle.
..............
en jaksa lähtee kallioon, siellä saa lyijyä jalkoihin. kaipaisin ihmisseuraa mut ehkä ovesta ulosmeneminen riittää sen tyydyttämiseks.
ja voi mennä jos huvittaa, saa tehdä mitä haluaa!
SAAN TEHDÄ MITÄ HALUAN! eikä oo pakko haluta jos ei haluu, saa vaan tehä, tai olla tai olla menemättä tai mitä vaan! MITÄ VAAN, KAIKKI ON OKEI!
keskiviikko, 20. heinäkuuta 2011
taivaan valaat
Tänään aamulla en voinut nousta sängystä ylös.
Oli nahaton olo, arka ja verestävä, niinkuin kosketuskin voisi hajottaa.
Oon antautumassa rakkauteen, ja se kai araksi tekee kun haluaa antaa itsensä niin kokonaan. Rakkauteen parisuhdemielessä, sekä rakkauteen universaalissa mielessä. Rakkauteen omaa itseä kohtaan.
Tuntuu että oon ihan alkutaipaleella vasta vaikka monta kertaa oon jo ollut kyllästynyt peliin (luullessani et oon perillä..................) ja täysin valmiina lopettamaan vaan kaiken. Enpä ollut ymmärtänyt ymmärtämättömyydessäni universumin laajempaa käsitystä kaikesta, odotin seuraavan askeleen jotenkin mahtuvan oman käsityskenttäni sisäpuolelle.
Höpö höpö, blaa blaa. En olis voinut aavistaakaan millasia herkkunakkipaloja elämällä on vielä tarjottavana!
Tänään kävelin taas kaisaniemenpuistosta, ja muistelin miten joskus 10 vuotiaana kävelin samassa paikassa ja ajattelin leikkiä, tai siis maailmaa, jossa jokainen luo itse itsensä, piirtäen. Millainen maailma silloin olisi?
Kun katson taaksepäin, tajuan piirtäneeni jokaisen hetken ennalta, ajatuksillani, mielikuvillani. Mua hermostuttaa se aina, kokoajan ahdistus jossain pienen pienessä kolossa peläten sitä että ajattelen jotenkin Väärin, esimerkiksi kuopan eteeni (niinkui monta kertaa olen tehnyt). Toisaalta, silloin mä olenkin kaivannut just niitä kompastuksia, että joko heräisin jostain tai tajuaisin vaihtaa suuntaa.
Haluaisin oppia antamaan itselleni enemmän aikaa tulevaisuuden luomiselle.
Duunissa oleminen on tehnyt sen, että sitten kun vapaalle pääsen, yritän käyttää kaiken ajan "mahdollisimman tehokkaasti" ja nautinnon hakuisesti ku suinkin mahdollista, ravaan kirppareilla, kaupoissa ja puistoissa, kokoajan ihmisten ympäröimänä, hetkeksikään jäämättä hengittämään, kotona sitten salamana tietokoneelle ajatuksia tamppaamaan ja kokoajan paukuissa tietty öäh.
Välttelen itseäni!
Haaveilen viherviikosta ja tietokonepaastosta, mutten oikeastaan päästä ajatuksia kokonaan sisääni.
Kyllähän mä tiedän ettei mun tarvitse oikeastaan tehdä mitään muuta, kuin antaa 3 kertaa päivässä aikaa viiden minuutin meditaatiolle, reikittää aamumetrossa ja hymyillä ihmisille, kokoajan omassa keskuksessani pysyen ja siinä valolaivassa purjehtien, tietoisena tuulista ja merenkäynnistä, yms, "ulkoseikoista".
Oon laittanu itteäni kiasmalla liian rajusti likoon, tänään vasta ymmärsin teatterivalon eron "omaan" valooni. Taas vietiin tosikkoa...
Unimaailma on herännyt yksinkertaisella pyynnöllä ennen nukahtamista, enkelien avulla toki. Sunnuntaina kivirannalla armaan kanssa istuessani, nousin yhtäkkiä pilviä korkeammalle oppaani saattamana, tapaamaan unenenkeleitä. Sain viileitä painalluksia otsalleni, ja alas osasin lentäää jo omin avuin. Juurrutin itseni tiiviisti maahan ja tunsin erittäin syvää herkullisen pehmeää oloa.
Ne auttaa kun pyytää.
Minä pyydän apua.
Että Pysyn omassa keskuksessani
annan luovuuden virrata
olen rohkea
puhun tunteistani
annan herkkyteni näkyä
luotan omaan voimaani
pyydän apua.
,,,...................,,,
Oon rakastunut ja apua kun mua pelottaa. haluaisin osata jo tän pelin, mutta ku aikasemmin on ollut niin valtavia pelontäyteisiä harmaita suhteita joissa kokoajan oon vaan odottanut seuraavaa tyrmäystä, niin on hankala uskaltaa hypätä ja antaa siipien kantaa. tai oikeastaan, olen jo hypännyt, mutten tunne tuulia enkä uskalla luottaa niiden kantavuuteen. pelkään eksyväni, tai lipeäväni oikeasta tuulenvireestä. haluaisin oppia ymmärtämään tunteitani, ja oppia astumaan ulos niiden kahleista ja oppia elämään niiden kanssa tasapainossa ja oppia ANTAUTUMAAN.
ETTÄ KAIKKI VAAN VIRTAIS VAPAANA.
miljoona solmua, jokainen aukeaa ymmärryksen miekalla.
...............
ja täten haluaisin kiittää armasta luojaa siitä että minä olen.
Mulla on olemuksessani, näkövaisto-osassa kuvia niin uskomattoman käsittämättömän kauniista maailmankaikkeuden ja minä olen kentistä, että meinaan pakahtua ajatuksesta. haluun päästää ne kuvat valloilleen ja antaa kaiken sen olla nähty ja eletty, koettu nyt-tietoisuudessa. mitä rauhan maita, mitä värikkäitä kuplivan onnellisia oloja! nousevaa harmoniaa, puhdasta säteilevää symmetriaa, hengittävää.
niitä oloja kun taivaan pilvet muodostaa tervehtiviä enkeleitä ja ikuisia virtaavia muotoja,
ja kuinka oon alkanut näkemään niin valtavasti suihkuavia energioita että välillä menee silmät sekaisin.
keho on ymmällään, ego on ymmällään. niillekin pitöö antaa hellää huomiota ja hyväksyntää. opettelen sitä syömällä puhtaammin ja antamalla levolle aikaa.
,...,
Oli nahaton olo, arka ja verestävä, niinkuin kosketuskin voisi hajottaa.
Oon antautumassa rakkauteen, ja se kai araksi tekee kun haluaa antaa itsensä niin kokonaan. Rakkauteen parisuhdemielessä, sekä rakkauteen universaalissa mielessä. Rakkauteen omaa itseä kohtaan.
Tuntuu että oon ihan alkutaipaleella vasta vaikka monta kertaa oon jo ollut kyllästynyt peliin (luullessani et oon perillä..................) ja täysin valmiina lopettamaan vaan kaiken. Enpä ollut ymmärtänyt ymmärtämättömyydessäni universumin laajempaa käsitystä kaikesta, odotin seuraavan askeleen jotenkin mahtuvan oman käsityskenttäni sisäpuolelle.
Höpö höpö, blaa blaa. En olis voinut aavistaakaan millasia herkkunakkipaloja elämällä on vielä tarjottavana!
Tänään kävelin taas kaisaniemenpuistosta, ja muistelin miten joskus 10 vuotiaana kävelin samassa paikassa ja ajattelin leikkiä, tai siis maailmaa, jossa jokainen luo itse itsensä, piirtäen. Millainen maailma silloin olisi?
Kun katson taaksepäin, tajuan piirtäneeni jokaisen hetken ennalta, ajatuksillani, mielikuvillani. Mua hermostuttaa se aina, kokoajan ahdistus jossain pienen pienessä kolossa peläten sitä että ajattelen jotenkin Väärin, esimerkiksi kuopan eteeni (niinkui monta kertaa olen tehnyt). Toisaalta, silloin mä olenkin kaivannut just niitä kompastuksia, että joko heräisin jostain tai tajuaisin vaihtaa suuntaa.
Haluaisin oppia antamaan itselleni enemmän aikaa tulevaisuuden luomiselle.
Duunissa oleminen on tehnyt sen, että sitten kun vapaalle pääsen, yritän käyttää kaiken ajan "mahdollisimman tehokkaasti" ja nautinnon hakuisesti ku suinkin mahdollista, ravaan kirppareilla, kaupoissa ja puistoissa, kokoajan ihmisten ympäröimänä, hetkeksikään jäämättä hengittämään, kotona sitten salamana tietokoneelle ajatuksia tamppaamaan ja kokoajan paukuissa tietty öäh.
Välttelen itseäni!
Haaveilen viherviikosta ja tietokonepaastosta, mutten oikeastaan päästä ajatuksia kokonaan sisääni.
Kyllähän mä tiedän ettei mun tarvitse oikeastaan tehdä mitään muuta, kuin antaa 3 kertaa päivässä aikaa viiden minuutin meditaatiolle, reikittää aamumetrossa ja hymyillä ihmisille, kokoajan omassa keskuksessani pysyen ja siinä valolaivassa purjehtien, tietoisena tuulista ja merenkäynnistä, yms, "ulkoseikoista".
Oon laittanu itteäni kiasmalla liian rajusti likoon, tänään vasta ymmärsin teatterivalon eron "omaan" valooni. Taas vietiin tosikkoa...
Unimaailma on herännyt yksinkertaisella pyynnöllä ennen nukahtamista, enkelien avulla toki. Sunnuntaina kivirannalla armaan kanssa istuessani, nousin yhtäkkiä pilviä korkeammalle oppaani saattamana, tapaamaan unenenkeleitä. Sain viileitä painalluksia otsalleni, ja alas osasin lentäää jo omin avuin. Juurrutin itseni tiiviisti maahan ja tunsin erittäin syvää herkullisen pehmeää oloa.
Ne auttaa kun pyytää.
Minä pyydän apua.
Että Pysyn omassa keskuksessani
annan luovuuden virrata
olen rohkea
puhun tunteistani
annan herkkyteni näkyä
luotan omaan voimaani
pyydän apua.
,,,...................,,,
Oon rakastunut ja apua kun mua pelottaa. haluaisin osata jo tän pelin, mutta ku aikasemmin on ollut niin valtavia pelontäyteisiä harmaita suhteita joissa kokoajan oon vaan odottanut seuraavaa tyrmäystä, niin on hankala uskaltaa hypätä ja antaa siipien kantaa. tai oikeastaan, olen jo hypännyt, mutten tunne tuulia enkä uskalla luottaa niiden kantavuuteen. pelkään eksyväni, tai lipeäväni oikeasta tuulenvireestä. haluaisin oppia ymmärtämään tunteitani, ja oppia astumaan ulos niiden kahleista ja oppia elämään niiden kanssa tasapainossa ja oppia ANTAUTUMAAN.
ETTÄ KAIKKI VAAN VIRTAIS VAPAANA.
miljoona solmua, jokainen aukeaa ymmärryksen miekalla.
...............
ja täten haluaisin kiittää armasta luojaa siitä että minä olen.
Mulla on olemuksessani, näkövaisto-osassa kuvia niin uskomattoman käsittämättömän kauniista maailmankaikkeuden ja minä olen kentistä, että meinaan pakahtua ajatuksesta. haluun päästää ne kuvat valloilleen ja antaa kaiken sen olla nähty ja eletty, koettu nyt-tietoisuudessa. mitä rauhan maita, mitä värikkäitä kuplivan onnellisia oloja! nousevaa harmoniaa, puhdasta säteilevää symmetriaa, hengittävää.
niitä oloja kun taivaan pilvet muodostaa tervehtiviä enkeleitä ja ikuisia virtaavia muotoja,
ja kuinka oon alkanut näkemään niin valtavasti suihkuavia energioita että välillä menee silmät sekaisin.
keho on ymmällään, ego on ymmällään. niillekin pitöö antaa hellää huomiota ja hyväksyntää. opettelen sitä syömällä puhtaammin ja antamalla levolle aikaa.
,...,
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)